Olettekos huomannut kuinka paljon käytätte "omasta ajastanne" menneisyytenne teihin ohjelmoimien kaavojen toteuttamiseen? Retkiä jääkaapille, havahtumista tietoisuuteen pulla suussa, ajautumista turhanpäiväisiin väittelyihin joiden lopputulos on oikeastaan aivan se ja sama kummallekkin osapuolelle, tai vaikkapa lenkkeilyn välttelyyn koska se on aina ollut perseestä. Ja mikäänhän ei voi koskaan ikinä muuttua. Vai voiko?

:D Voi voi. Mitä enemmän pidämme kiinni menneestä, sitä turvattomammiksi tunnemme itsemme. Kokemuksiimme liikaa nojaamalla alamme muotouttaa tulevaa samankaltaiseksi, elämme pumpulissa koska pelkäämme vaivannäköä. Mielikuvat, mielipiteet, uskomukset, kaikki samaa huteraa suojamuuria jolla eristämme itsemme maailmasta. Logiikassa tunnetaan yleisenä virhepäätelmänä se, että yksittäisestä tapauksesta tehdään yleistys. Tämän voimme kaikki todennäköisesti allekirjoittaa, vaikka tämän rikkominen on arkipäivää. Kutsutaan pelko elämäämme, eikä koskaan enää maisteta sipulikeittoa. Jos ennakko-oletuksemme epävarman tilanteen kohdatessa on, että asiat eivät todennäköisesti muutu, mitähän luulette tapahtuvan?

Samaistumme niin rankasti tunteisiin ja reaktioihin joita meissä herää uutta asiaa havainnoidessamme, että jätämme tietämättämme voimakkaita muistijälkiä, ja tulevaisuudessa saman tilanteen tullessa yhdistämme automaattisesti ja todennäköisesti alitajuisesti suoraan tämän uuden tilanteen vanhaan. Ohjelmoidumme toimimaan samoja ratoja koko loppuelämämme mikäli emme ala elää tiedostaen, mutta kuitenkin passiivisesti havainnoiden. Passiivisesti, eli antamalla tunteiden olla, tulla ja mennä. Meillä on tapana muodostaa aina jokin mielipide asioista, joita sitten turhanpäiväisesti pyöritellään sekä omassa päässä, että sosiaalisissa tilanteissa. Eli ohjelmoimme itsemme tunteisiin samaistumalla. Kuinka usein sitä kuulekaan ihmisten suusta tuomittavan esim. bändejä ensikuuleman perusteella, sen sijaan, että sitä vain kuunneltaisiin ja oltaisiin läsnä. Okei riippuu tietysti ihan ihmisestä, joku haluaa pitää musiikin puhtaasti nautintona, mutta itse kuuntelen ja havainnoin mitä tunteita se herättää ja jätän mielipiteen muodostamisen sikseen, koska se lyö tilanteen ns. lukkoon. Kun asiat on lyöty lukkoon, siihen tarvitaan jo käännytystä ja entistä voimakkaampia kokemuksia avaamaan ne lukot.

Noise:n (genre) kuuntelu on kasvattanut minua valtavasti. Sitä saa vihata ja inhota, tai kevyemmin sanottuna vain olla tykkäämättä siitä. Se on vastalause musiikin ja taiteen ällöttävälle estetiikan hakuisuudelle. Kauneus on asia erikseen, kaikki EI SAA olla kaunista. Avoin asenne johtaa parhaisiin lopputuloksiin. Helpointa on kuunnella vain tarkkaavaisesti ja huomata keskittymiskyvyn tuoma palkitsevuus. Noise esittelee jossain määrin mielemme pilaantunutta sisältöä, epätietoisuutta herättävää kohinaa jossa on viiltäviä piikkejä. Ajatus on aina vanhaa. Siksi sen orjallisesta seuraamisesta joka hetki ei ole mitään hyötyä. Emme tule koskaan onnistumaan maailman paketoinnissa, meidän pitää hyväksyä olevamme vain. Noise vapauttaa jos vain annat sen. Se vie todennäköisesti sinut pois tutun ja turvallisen alueelta ja tuo sinut tunteiden harjoituskentälle. Sotatilaan jossa et taistelemalla voita, sinun on oltava tyynenä esimerkkinä pommituksen keskellä, luoda rauhaa ympärillesi. Noise ei tee pahaa, kuten eivät pahat ajatuksetkaan, kunhan et erehdy luulemaan itseäsi "pahaksi" ajatellessasi moisia. Ei ole hyvää tai pahaa, hyviä tai pahoja asioita sinällään, on vain reaktioita pelkoon ja rakkauteen. Emme hyödy dualistisesta ajattelusta.

Päivämme ovat kirjoitetut, egon mustavalkoisessa maailmassa valitsemamme sanat. Kohtalo sitoo meitä karman lain armottomalla kouralla. Jokainen saa mitä ansaitsee. Oli se sitten syöpä tai valaistuminen. Kuulostaa kylmältä, mutta tarkoituksettomia tapahtumia ei ole. On mahdollisuuksia oppia tai järkeillä itsensä turvaan egon sisäiseen maailmaan, jonka rajat ovat ERITTÄIN häilyvät. Näennäiset enemmänkin kuin todelliset. Meidän päivämme eivät kuitenkaan ole luetut. Siitä päätämme me, vapautumalla meitä seuraavasta samaistumisen pakosta. Hämäännymme vaihtoehtojen määrästä ja luulemme vapautemme olevan vain päätöksenteon, valinnan vapautta. Jos valitsemme vuosituhansien aikana muotoutuneista ajatuksista itsellemme sopivia uudelleenmuotoiltuja ajatuksia, ja kutsumme tätä valintaa olemassaolomme tarkoitukseksi, emme todellakaan ole tehneet mitään uutta. Olemme vain rajanneet itseämme. Me olemme paljon enemmän mitä mieli pystyy tuottamaan. Emme kehity mielen avulla, vaan vapautumalla sen häkistä. Erotamme itsemme maailmasta mielen avulla, koemme olevamme joku joka näkee, kuulee, haistaa, maistaa, kokee jotakin. Teemme eron itsemme ja maailman välille. Luulemme olevamme tarkkailijoita joilla on meistä erillisiä tarkkailun kohteita, tämä on harhaa, sillä olemmehan kaikki yhtä, eiks nii :)?

Tietoisuus lähtee arkipäiväisten asioiden rehellisestä havainnoinnista, automaation poistamisesta elämistämme, ei tietoa lisäämällä. Tieto johtaa kokemukseen johon ajattelu perustuu. Ajatukset eivät vapauta meitä, vaan sitovat meidät vanhaan. Meditoimalla kadotamme egon rakennelmat ja yhdymme maailmankaikkeuden energiaan, kaiken tiedon sisältävään rauhaan. Siirrymme vielä tuntemattomaan todellisuuteen. Pystymme sen avulla välittömästi näkemään asioita, puhtaasti ja totuudenmukaisesti. Emme opi tätä taitoa hetkessä, olemmehan pyörineet egon parissa jo niin kauan, että hohhoijjaa. Tämänkaltaiselle suoralle havainnoinnille perustuu tulevaisuutemme, joka on valoisampi kuin R136a1. Ei enää rahan, tiedon, vallan, kunnian ja saavutusten perässä ravaamista, vaan olemista joka sisältää kaiken merkityksellisen ihmiskunnalle. Rauhaa, rakkautta ja Rainbow :)