Minä olen sinä ja me olemme maailma, sen ollessa niin kiinteä osa meitä, että emme edes välttämättä tiedosta sitä. Tästä lähtökohdasta on hyvä lähteä miettimään mitä me voidaan tehdä tulevaisuudesta. Jos minä olen osa maailmaa, jo pelkällä olemassaolollani, teoillani täytyy siis myös olla jokin vaikutus. Lähiympäristöön ehkä? Tähän jättävät tiukimmat skeptikot ajattelunsa, perhosvaikutus meneekin sitten jo suurimmalta osalta huuhaan puolelle. Lähiympäristö, sosiaalisten ympyröidemme ja kulttuurimme määrittämät rajat, hahmottamamme vaikutusalue on kiinteästi osa valtiotamme. Valtiomme koostuu mistäs muista kuin toinen toistaan yksityiskohtaisemmista luokkajaoista vasemmistoon, oikeistoon, porvariin, hippiin, mieheen, naiseen, kommunistiin, kapitalistiin, ristiin ylös ja alaspäin ja lukuisiin muihin merkkeihin uskoviin. Ihmisistä kuitenkin, kuin sinä ja minä, mutta eri tilanteisiin ajautuneina. Toki voidaan myös sanoa, että on lakeja ja historian kulkuun perustuvia kollektiivisia sopimuksia joilla valtion olemassaolo määritetään, mutta näkökulmaani ei ole syytä kyseenalaistaa. Määritelmät eivät ole määriteltävä itse. Mitä syitä meillä on erotella, vetää tuhoisa viiva meidän ja teidän välille?

Valtiollisella tasolla olemmekin sitten luovuttaneet päätöksenteon yhteistä hyvää ajatellen kouralliselle koulutettuja ihmisiä, jotka edustavat näennäisesti mielipiteitten kirjoa. Kukaan ei usko politiikkaan, mutta demokratia on sellainen käsite jota halutaan vaalia, onhan se sentään jotain, "kai sitä joku systeemi täytyy olla mikä pitää tän kaiken kasassa?" Emme siis enää tunne globaalia vaikutustamme kuin vaalisyklien välein, ja tämä selkeästi on liian harvoin, eikä se riitä pitämään esimerkiksi nuoria kiinnostuneena, byrokratian rattaat ovat liian jähmeät useimpien makuun noin yleensä ottaen muutenkin. Ikään kuin alkaisimme tosiaan uskoa kuvitteelliseen, itse luomaamme rajaan meidän ja maailman välille. Jos me vaikutamme lähiympäristöömme, ja lähiympäristössämme on ihmisiä (aika turvallinen olettamus :D?), he vaikuttavat lähiympäristöönsä, jossa on ihmisiä (on on! kotieläimiä saa olla) jne., niin missä vaiheessa tämä ketju loppuu, erityisesti ottaen huomioon tietoyhteiskunnan mahdollisuudet?

Missä vaiheessa ketju ihmiseltä ihmiselle, meitä yhdistävä verkosto katkeaa? Se ei katkea. Olemme kaikki toistemme vaikutuspiirissä jatkuvasti, mielemme tavoittavat internetin välityksellä miljoonia ihmisiä, joista väistämättä joku jatkaa edes prosentin sadasosan verran ajatusketjuamme jonka olemme halunneet välittää. Me kaikki kuulumme johonkin näennäiseen ryhmään, jolla on vastineensa toisella puolella maailmaa, eri välineillä, eri sanoilla, eri kulttuurisessa kontekstissa, eri sitä ja tätä mutta kuitenkin samaa. Kaikki eroavaisuudet meidän ja maailman välillä ovat vain näennäisiä, ajatuksen luomia kuvitelmia ja määrittelyjä. Uskonnot jakavat, järjestöt jakavat, yhteisöt jakavat, valtiot jakavat, rasismi jakaa, natsismi jakaa, -ismit jakavat ja mikä on tämän jaon perimmäinen syy?

Pelko ja tieto. Pelko, joka oikeastaan syntyy tiedosta, koska tieto on aina luonteeltaan jakavaa, erittelevää, määrittelevää. Kokemus muuntuu muistoksi, joka muuntuu tiedoksi. Aivomme ovat erittelevästi tallettava kone. Pelosta, joka oikeastaan on tietoa siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut, musta mies on tullut ja varastanut, valkoinen mies on mennyt ja sotinut, keltainen mies on vanginnut ja raiskannut, vihreä mies on laskeutunut ja lentänyt. Ja tämä tieto on meihin ängetty väkisin koulussa, kotona ja vapaa-ajalla. Luemme historiaa ja uskontoa, keskustelemme, muodostamme mielipiteitä ja koemme yhteneväisyyttä niiden pohjalta. Emme ihmisyyden pohjalta. Valitsemme seuramme koska koemme, että olemme erilaisia ja erillisiä, haluamme kokea yhteneväisyyttä, turvallisuutta, iloa ja onnea. Tajunnanhallintaa ei kuitenkaan opeteta sen laajennuksen ohessa. Meidät survotaan täyteen tietoa ja sitten meidät jätetään loppujen lopuksi yksin sen tiedon kanssa. Olemme lapsina puutteellisia tiedonkäsittelijöitä, saati sitten tunteidenkäsittelijöitä, ja kun ryhdymme reagoimaan tietoon tunteilla, mitä VITTUA siitä voi seurata. Vuosikymmeniä harhailua tunteiden ja tiedon erämaassa keitaita etsien, rakkautta ja hyväksyntää vailla, ellemme ole onnekkaita.

Kohdatessamme jotain uutta, vielä meille tuntematonta, reagoimme siihen peilaten sitä menneisyytemme kuvilla ja kokemuksilla. Vertaamme uutta vanhaan, luomme kiinteän yhteyden vanhan ja uuden välille. Menneisyytemme saapuu nykyhetkeen ja näivettää siitä elinvoiman, estämme itseämme kohtaamasta sitä sellaisenaan. Emme siis koskaan oikeastaan koe MITÄÄN uutta mielemme avulla, kaikki muuttuu vanhaksi heti kun reagoimme siihen. Tapaat tytön/pojan, ja alat heti joko pitämään hänen jutuistaan, hänen arvoistaan, ulkonäöstään yms. tai sitten et. Olet ehkä "samaa mieltä" jostain hänen kanssaan, väitteletkin, teet kompromisseja jostain. Vaivaannut ehkä kun tulee hiljainen hetki. Et ole tavannut häntä. Olet tavannut menneisyytesi. Hän on siinä, edessäsi ja sinä katsot peiliin.

Mikä on siis tiedon merkitys ihmiskunnan tulevaisuudelle? Tässä maailmantilanteessa, näiden sotien ja surujen ollessa läsnä, tämän järjestelmällisen ihmisyyden jakamisen keskellä, sen ei tulisi olla laisinkaan tärkeää. Emme tunne itseämme. Emme tunne siis toisiamme. Kuitenkin tuomitsemme ja tulkitsemme asioita ympärillämme kuin tuntisimme. Vastalääke pelkoon ei löydy kymmenvuotisen ulkopoliittisen tutkimuksen tekemisestä sen enempää kuin buddhalaisten traditioistakaan. Meidän täytyy vapauttaa itsemme, tiedosta, ja ärhäkkään reagointiin taipuvaisesta mielestämme. Vain silloin voimme hyödyntää potentiaalimme. Vallankumous sisäänpäin on vallankumous ulospäin, koska minä olen sinä ja me olemme maailma.

Jos Jeesus on sinulle tärkeä, älä aliarvioi rakkauden kaksoiskäskyä sen yksinkertaisuuden takia, jos tunnet itsessäsi virtaavan Gandhin pasifismin, ole muutos jonka haluat nähdä maailmassa. Tai sitten vain muistelet mitä siellä päiväkodissa on oikein opetettu, toisten kunnioittamista ja oman vuoron odottamista, epäitsekkyyttä siis. Ei maailmaa paranneta teorioilla, oppeja ja auktoriteetteja noudattamalla. Maailma muotoutuu teoistamme ja teoriat matkan varrella. Virheistä oppii, mutta olemme jatkuvassa liikkeessä, emme voi murehtia ja vaipua vallitsevaan tilanteeseen pohtimaan kuinka välttää tulevat takaiskut. Emme ole ennustajia, ainakaan tällä itsetuntemuksella. Aika on harhaa sillä olemme olemassa vain nyt, tulemme kuolemaan hetkessä. Miksi heittää elämän lahja hukkaan, miksi luopua rakkaudesta joka yhdistää meitä kaikkia. Skeptismi tai usko, lannistuminen tai toivo, pelko tai rakkaus, valinta on meidän! Se täytyy vain tehdä, ja astua ulos häkistä.